VENETTÄ KEIKUTTAMASSA

TEKSTI ARTO KOSKELO
KUVA VILLE HENRIKSSON

Tämä artikkeli on julkaistu lehdessä proresto - horeca-alan ammattilehti 2/2011 Lue lehti

ENEMMISTÖ SUOMALAISISTA elää kaupungeissa, mikä ei suinkaan tarkoita, etteikö kynsiemme alta löytyisi perunapellon verran multaa. Siinä kolumnin aihe pähkinänkuoressa. Älä silti huoli, perunapellosta ponnistava kirjoitus päätyy lopulta viiniin sekä erääseen ojan pohjalla makaavaan lehmään.

Suomi kaupungistui verrattain myöhään: nykymuotoinen kaupunkikulttuuri syntyi elementtilähiöiden myötä, jolloin puoli Suomea muutti pakon edessä Ruotsiin tai vielä pahempaa, Helsinkiin. Koska kulttuurit muuttuvat hitaammin kuin ympäröivät olosuhteet, piilopirttien ihanteet kukkivat yhä kivikaupungeissa ja poliitikkojen sivulauseissa. Multaisilla sormilla tässä naputellaan.

Voit testata asian. Kysy viereiseltä ihmiseltä hänen lempimaisemaansa. Kuulet todennäköisesti järven rannalla heiluvista koivuista, muttet kirkkojen kupoleista tai sataman laivoista. Mielikuvissamme aito Suomi nimittäin alkaa siitä mihin kaupunki loppuu, koska kaupunkimiljöö on kansallisessa sielunmaisemassa tungetteleva tulokas.

Edellisten sukupolvien jukuripäisimmät ja elämänvastaisimmat ukot kulkevat kanssamme sananlaskujen muodossa. Heidän sukkeluuksiaan on muun muassa viisaus siitä, että kuuseen kurkottajaa odottaa ankea loppu katajapensaassa. Richard Branson tuskin olisi samaa mieltä, vaikka kurkottaakin kuusen sijasta kuuhun, mutta hän ei olekaan impivaaralaisia.

Kuuseen kurkottajien ja taivaanrannan maalareiden mitätöiminen saattoi olla mielekästä touhua männävuosien tuppukylissä, koska ruodusta poikkeajat keikuttavat venettä, mutta kun sama meininki ulotetaan viiteen miljoonaan, käsissämme on kansallisromanttinen Suomilaiva, joka paljastuu lähemmässä tarkastelussa isoisän rupiseksi soutuveneeksi, joka meinaa koko ajan kipata.

Me suomalaiset olemme kummaa väkeä: Ihastelemme tangolaulajia, jos he hyvittävät suosion piehtaroimalla nöyryydessä, haluaisimme että jokainen suomalainen tienaisi täsmälleen yhtä paljon kuin naapurinsa ja uskomme, että kaikki haluaisivat asua espoolaisessa rivitalossa, aitojen takana piilossa samaiselta naapurilta. Olemme lattapäinen kansa ja ylpeitä siitä.

Tätä vasten peilattuna ei ole ihme, että valtio haluaa napittaa kansalaisten takit ja pukea päälle kurahousut.

Mistä päästäänkin viiniin. Tässä ilmapiirissä maltillinen ja järkevä keskustelu valtion monopolin purkamisesta on tabu, koska järkevätkin ihmiset ajattelevat ensin kyläyhteisön arvoilla, sitten valtion intressejä ja vasta sen jälkeen itseään.

Niin kauan kun jostain löytyy joku, joka virtsaa yhteisiin muroihin, enemmistö luopuu omista eduistaan yleisen edun nimissä, mikä ei suinkaan koostu enemmistön, vaan vähemmistön tarpeista. Muunkaltaiset ajatukset ovat kuusen kurkottelua ja varo, varo, ettei tämä vene kippaa.

Kylätason totuus nimittäin tietää kertoa, että vapaiden markkinoiden viini ajaisi Jepen korvaamaan tuottavan työnteon viininhuuruisilla päivämatkoilla Chileen. Vene keikkuisi ja kaikkien jalat kastuisivat. Syypäitä temppuun olisivat viisi miljoonaa muuta, joten parempi vain pitää viinit valtion monopolissa ja kurahousut jalassa.

Mitä tästä voidaan päätellä? Se, että kolumnistin lehmä näyttää pysyvän jatkossakin tiukasti ojan pohjalla.

Takaisin ylös